Unelmiat ja negatiiviset ajatukset niiden toteuttamiseksi

Hyvää tiistaita kaikille ja tervetuloa taas uuden blogin pariin!


Tänään kerron teille hiukan jatkoa tuohon edelliseen postaukseen epävarmuudestani, mutta lähestyn sitä tällä kertaa minun unelmieni ja niiden toteuttamisen kantilta.
Olen aina ollut erittäin huono uskomaan omiin unelmiini ja tavoitteisiin.
Oikeastaan koko nuoruuteni olen surkutellut sitä, että en pääse ikinä toteuttamaan niitä asioita ja unelmia, jotka oikeasti haluaisin toteutuvan.
Olen pyöritellyt tätä päivät pitkät ja miettinyt, että mikä jarruttaa minua kulkemaan sinne suuntaan, mihin olisin aina halunnut kulkea?

Tähän on omasta mielestäni oikeastaan kaksi syytä.

Ensimmäinen on yksinkertaisesti se, että en konkreettisesti usko omiin mahdollisuuksiini, jotta voisin jonain päivänä sen jonkun tietyn asian saavuttaa tai päästä johonkin tiettyyn pisteeseen.
Kun päätän, että nyt alan tekemään sen tietyn asian eteen jotain se aito yritys asiaan kiinnostaa ehkä sen muutaman päivän ja sitten lyön vain hitaasti asian pikkuhiljaa läskiksi.
Tästä voisi hyvin päätellä, että minua ei oikeasti se asia minkä eteen aloin töitä tekemään kiinnosta pätkääkään, mutta asia ei minun kohdallani ehkä ole ihan näin mistä pääsemmekin heti lennosta tähän toiseen ongelmakohtaan.

Toinen ongelma on se, että minulle tulee siinä unelmaani kohti mentäessä ajatus siitä, että ei tästä tule tällä tavalla ikinä sen valmiimpaa, vaikka tekisin tämän asian eteen töitä kuukausia.
Päähäni tulee ajatus, että miksi tekisin tätä näin, kun ei se isossa kuvassa kuitenkaan johtaisi yhtään mihinkään suureen.
Esimerkiksi minulle on muutaman kerran heitetty ilmoille ajatus jääkiekkouran jälkeen, että alkaisin juoksemaan, koska olin siinä monen mielestä todella hyvä ja mahdollisuuksia olisi rakentaa siitä jonkinlainen ura tulevaisuudessa.
Minun vielä kiekkoa pelatessa valmentajakin sanoi, että sinun kannattaisi alkaa keskittymään kestävyysjuoksuun, koska siinä voisit oikeasti ehkä jotain saavuttaa ja lopettaa kiekon pelaaminen.

Tästä päästäänkin sitten siihen syvimpään ongelmaan, joka tulee aina pääkoppaani kolkuttelemaan.

Minulla tulee aina sellainen tunne urheillessa, että tavoitteet pitää olla todella korkealla, jos jotain alkaa tekemään varsinkin urheilemaan.
En pysty nauttimaan siitä ollenkaan jos tiedän, että minulla ei ole tavoitteet aivan tapissa.
En pysty pilkkomaan tavoitteita pieniin juttuihin, vaan asetan sen yhden isoimman mahdollisen ja menen se mielessä koko ajan eteenpäin. Minulla on tästä teille kertoa kaksi hyvää esimerkkiä kerrottavana.

Aloitetaan jääkiekosta, koska sitä on tuli yli 10 vuotta pelattua ja oli minulle aina se tärkein asia tilanteessa kuin tilanteessa.

Olin aina menossa kovalla höyryllä joka kerta treeneihin ja kotona jopa joskus sanottiin, että jos voisit nyt jättää treenit välistä.
Se ei todellakaan käynyt päinsä, koska halusin kiekosta silloin tulevaisuudessa ammatin itselleni ja ansaita elantoni pelaamalla.
Sitten kun huomasin, että tästä ei tule sitä toivottua tulosta mitä lähdin hakemaan lopetin kiekkoilun ihan kokonaan en edes käynyt pitkään aikaan jäällä koska ajattelin, että mitä järkeä tässä on huvikseen pelailla ulkojäillä ja pyöriä, koska en saa tästä kuitenkaan ikinä mitään.
Ilo oli kadonnut siinä hetkessä kaikesta liikunnasta, koska en osannut enään nauttia mistään sen takia, että ei ollut sitä korkeinta mahdollista tavoitetta mielessä.
Pelkästään huvin vuoksi treenaaminen teki pahaa ja tekee edelleenkin koska koen, ettei tästä saa oikeastaan mitään konkreettista tulosta irti muuta kuin ehkä paremman kunnon ja hieman lisää lihaksia.
Lopulta siitäkin tuli sellainen tunne, että mitä sillä kovemmalla kunnolla tai enemmillä lihaksilla tekee, jos niitä ei pääse äärirajoilla käyttämään ja katsomaan kilpailullisesti miten olen kehittynyt, enkä vain näe tuloksia itseä vastaan.
Tottakai kaikenlainen liikunta on hyvästä ja auttaa ihmiskehoa, sekä on terveellistä ja ajattelutapa on varmasti minulla hiukan väärä, mutta minulle se on pitkän jääkiekkouran jälkeen vaikea suhtautua liikuntaan rennosti hauskanpitona ilman isoja tavoitteita koska koen, että siinä ei ole silloin mitään ideaa tai järkeä miksi sitä tehdään, vaikka se kehittääkin itseä.
Se isompi tavoite pitää edelleen olla siinä mukana, jotta siitä saa jotain irti.
Se on samalla hauskaa, mutta silti siinä tehdään töitä ison asian eteen.

Toinen asia on tämä juokseminen, jota sitäkin olen pyöritellyt tässä jo aika pitkän tovin ajan.

Tässä pätee myös samat asiat, kuin tuossa ylempänä jääkiekon suhteen.
Kun tämä ajatus heitettiin ilmoille ajatukseni oli heti kielteinen koska pääni "tiesi", että ei tästä kuitenkaan mitään isompaa koskaan tulisi tai en pääsisi kuitenkaan sinne korkealle tasolle.
En nähnyt tässäkään mitään järkeä, kun siitä vain, että "lähdetään vain juoksemaan ja katsotaan miten se siitä lähtee".
Minulla taas ajatus oli täysin sama kuin jääkiekossa, että tavoitteet tappiin muuten ei ole mitään ideaa koko hommassa.
Aloin heti ajattelemaan siitäkin, että no nyt haluan päästä tässä korkealle ja ajattelin mielessäni heti kovan tavoitteen missä haluan joskus olla.
Sekin innostus kesti sen muutaman päivän ja jälleen löin asian täysin läskiksi koska taas "tiesin", ettei tästä tällä tavalla tule kuitenkaan ikinä yhtään mitään.
Kuvitelkaa minulla olisi heti ihmisiä, jotka haluaisivat alkaa auttamaan minua näissä juoksuun liittyvissä asioissa, mutta silti se aloittaminen tuntuu vaikealta.
Minulle on sanottu myös, että  "soitat tai laitat vain viestiä niin aletaan juoksemaan".
Joku siis oikeasti uskoo, että minä voisin sillä jotain joskus saavuttaa.

Urheilu on vain yksinkertaisesti minulla niin verissä, että siinä pitää koko ajan kilpailla ja tähdätä mahdollisimman ylös.
Mikään perfektionismin epäterveellisen puolen edustaja en sentään kuitenkaan ole, vaikka se ehkä näistä minun kertomuksistani saattaisi jollain tavalla näkyäkin eli se, että täydellisyyttä huonompaa ei voi hyväksyä. Siitä ei ole missään nimessä kysymys.
Haluan vain asettaa itselle kärkeen heti korkeat tavoitteet, jotta motivaatio ja innostus asiaa kohtaan säilyisi, sekä tietäisi miksi sitä tiettyä asiaa jonkun eteen tekee, vaikka olisi vaikeitakin aikoja matkalla siihen tavoitteeseen.
Jos itsellä olisi esimerkiksi jossain asiassa jokin ihan pieni tavoite tai vain omaksi iloksi tekeminen, niin lyön asiat melko heti aika varmasti läskiksi.
Mutta jos takaraivossa on koko ajan se iso ehkä hiukan utopistinen ja todella iso määränpää, niin työnteon mielekkyys siihen asiaan säilyy paljon paremmin päivästä ja viikosta toiseen.

Tulen sen varmasti vanhempana ymmärtämään vielä paremmin kuin nyt, että omaksi iloksi liikkuminen on tosi hyvästä ja se tekee hyvää ihmiselle mutta jotenkin sitä vain näin nuorena ajattelee vielä että elämä on vasta edessä, eikä haluaisi vain "tyytyä" johonkin, kun ikuisesti et kuitenkaan voisi korkealla tasolla urheilla.
Jotenkin on ollut se ajatus myös, että vanhana sitten kun ei voisi enään kilpailla korkealla tasolla, niin sitten voi kyllä liikkua ihan omaksi iloksi ilman mitään isompia tavoitteita, koska tietää ettei ole mahdollisuutta enään niin sanotusti kilpailla "tosissaan".
Tottakai vanhemmallakin iällä voi asettaa liikuntaan ja urheilemiseen isoja tavoitteita sitä en missään nimessä sano tai kiellä, mutta kilpailet silloin tavallaan vain itsesi kanssa ja ilman mitään sen isompia suorituspaineita.
Opin nauttimaan kiekon pelaamiseni aikana siitä, että tehtiin kovaa töitä ja laitettiin kroppa välillä äärirajoille.
Vaikka siitä tuli kotona kylläkin moneen kertaan valitettua, että valmentajat vetävät ihan tappotreenejä niin silti kuitenkin loppupeleissä pidin niistä koska tiesin, että tämä varmasti auttaa minua jatkoa ajatellen kohti sitä isoa tavoitetta, eli jääkiekkoammattilaisuutta.
Yksin minun on erittäin vaikea laittaa itseäni juuri koskaan äärirajoille tai yrittää loppuun asti.
Tarvitsen aina jonkun siihen viereen katsomaan tai piiskaamaan itseäni, koska muuten siitä asiasta mitä olen sillä hetkellä tekemässä ei tulisi 95% varmuudella yhtään mitään.

Olen kuitenkin kaikesta huolimatta luottavainen, että alan vielä jonain päivänä urheilemaan tavoitteellisesti ehkä juuri siinä juoksussa tai jopa ehkä vielä kiekossa, mutta aika näyttää.
Ikää on kuitenkin vasta 20 ja portit ovat auki vielä vaikka mihin. Mitään päätöksiä en ole vielä minkään asian suhteen tehnyt.
En ole vielä tähän juoksutäkyyn tarttunut, mutta ehkä se on vielä edessä joku päivä kun sanon, että nyt mennään!
Muistakaa kaikki että nämä ovat vain minun omia ajatuksiani, enkä tarkoita niitä millään tavalla pahalla teitä muita kohtaan liikkukaa ja voikaa hyvin!


Tässä oli tämänkertainen postaukseni.
Toivottavasti tämä kirjoitus herätti juuri ainussa jonkinlaisia tuntemuksia!


Kiekkoprofessori
Joona